Lintuluuraus 2018 Tammikuu

Haastoin itseni viime vuonna mukaan lintuluuraukseen. Tammikuun 23. päivänä on aika aloittaa haaste tammikuun osalta. Pakkasta on aamulla peräti 11 astetta. Olen pukeutunut kuin Michelin-ukko: päässä keinokarvahattu, päällä untuvatakki ja –housut, jalassa Sorelli-saappaat ja käsissä lapaset ja niiden päällä lämpimät hanskat. Pakkasukkoa uhmaten sukellan kylmään aamuilmaan.

Pieneltä piharuokinnaltani poimin heti muutaman lintulajin: tali- ja sinitiaisen, mustarastaan, viherpeipon ja yhden urpiaisen. Kävelen kirkonpuiston läpi ja tarkkailen erityisesti pystyyn kuollutta lehtikuusta, jonka kupeilta olen aiemmin löytänyt mm. palokärjen, käpytikan ja puukiipijän. Tänään puu on linnuista tyhjä. Katselen kirkon viereisellä ruokinnalla heiluvia varpusia ja tiaisia. Yksi kuusitiainenkin keikkuu talipallolla. Ruokinnan takana koivun latvasta tavoitan kiikareihini tiklin.

Mustarastasnaaras pöyhii maata yrittäen löytää syötävää lumen alta.

Kävelen Kannelkylän läpi, missä jokunen vuosi sitten törmäsin ikimuistettavasti taviokuurniin, noihin kauniisiin ja eksoottisiin Lapin lintuihin. Nyt näen vain puita, joiden oksien alareunat on syöty kuoresta paljaaksi. Etsin silmilläni mahdollista tikkaa. Kuulenkin naksutusta, mutta se paljastuu oravan varoitusääneksi. Läheltä Mätäjokea löydän ensimmäiset pikkuvarpuset. Niitä on parinkymmenen linnun parvi. Viisi räkättirastasta lennähtää lähipuihin. Ne putoavat alas maahan. Maassa on sulia kohtia. Ja sieltä räkätit yrittävät etsiä jotain ruokaa. Lycka till!

Polku ruokinnalle kulkee tunnelmallisen kuusikujan läpi.

Tulen metsäruokinnallemme Mätäjoen varteen. Ensi töikseni riisun yltäni yhden vaatekerran untuvatakin alta ja riivin kypärämyssyn pois keinokarvahatun kätköistä. Liika on liikaa, olen selvästi ylivarustautunut ja kävely on pukannut hien pintaan. Ylivarustautuminen on seurausta vuodenvaihteen sairastelustani. Sairastin influenssan ja olen sen jälkeen ollut kovin viluinen.

Istahdan retkijakkaralle, kaivan eväät esiin ja alan murkinoida. Samalla seuraan ruokinnan vilkasta elämää. Punatulkut ja viherpeipot ääntelevät lähipuissa. Peräti kuusi harakkaa räkättää lähistöllä. Yksi uskaltautuu hakkaamaan ruokinnan rasvamakkaraa. Sitä käy nakuttelemassa myös kaksi käpytikkaa, naaras ja koiras. Mustarastaita on kymmenkunta kappaletta. Niillä on ikävä tapa istua ruokintapöntön kourulla ja roiskia siemeniä alas maahan. Toisaalta maassa ruokailevat linnut saavat näin täydennystä ruokapöytäänsä.

Ruokinnalla mustarastaat roiskivat siemeniä maahan. 

Maassa pomppii paljon väkeä: viherpeippoja, peippoja ja järripeippoja. Löydän neljä peippoa, mutta järrejä on paljon enemmän. Hetken aikaa joudun laskeskelemaan, jotta saan levottomalle parvelle lukumääräarvion. Lopulta päädyn kuuteenkymmeneen järriin. Järrejä on tänä talvena jäänyt paljon talvehtimaan, koska syksyllä moni pelto jäi puimatta liiallisen kosteuden vuoksi.

Kartanonmetsässä törmään isoon tiaisparveen. Puiden oksilla ja latvoissa käy vilkas kuhina, kun arviolta kolmekymmenpäinen tiaisparvi etsii ravintoa. Saan kuikuilla kauan ylös puihin, ennen kuin näen jotain tali- ja sinitiaisista poikkeavaa. Hetken luulen jo näkeväni nykyisen superharvinaisuuden näillä seuduin eli hömötiaisen, mutta lintu paljastuukin selvästi yleisemmäksi kuusitiaiseksi.

Kuvakulma niskanväsytysasennosta katsottuna.

Perhana, näin suuri parvi, ja vain kolmea eri lajia. En anna periksi, vaikka niska alkaa jo väsyä moisesta ylöspäin kuikuilusta. Lopulta minut palkitaan kahdella puukiipijällä. Yritän löytää vielä hippiäistä, mutta turhaan. Parempikuuloisella ornilla on helpompaa. Hän voi vain kuulostella, kuuluuko puukiipijän sirahduksia tai hippiäisen helinää. Minä, huonokuuloinen lintuharrastaja, joudun etsimään kaikki korkeaääniset hihittäjät kiikareideni näkökenttään.

Kävelen syvemmälle metsään. Vastaani tulee nainen kahden koiran kanssa. Koirat nauttivat lumessa peuhaamisesta. Kotieläinten mentyä eteeni ilmestyy pieni vihreä lintu, joka kolibrimaisesti pyrähtelee kuusenoksien kärjessä. Siinä minulla nyt sitten on hippiäinen. En löydä linnulle ketään seuralaista. Outoa, erakkohippi. Löydän kuitenkin kymmenen punatulkkua keskeltä metsää pienen pihlajan marjoja syömästä. Punaiset linnut näyttävät postikorttimaisen kauniilta lumista metsää vasten.

Jäätyneen lammen rauhaa.

Jäätyneen lammen jäällä pidän toisen ruokatauon. Luminen metsä on kaunis ja hiljainen. Nautin hiljaisuudesta hetken silmät kiinni. Kaikki on hyvin nyt. Kaikki on yksinkertaista ja selkeää. Minulta ei puutu mitään. Minulla on tämä hiljaisuus, tämä tyhjyys, tämä täyttävä ravitseva tyhjyys. Mieleeni putkahtaa yksinkertaisuuden ylistys, Kirsti Simonsuuren runo ”Kevein matkatavaroin”:

Silloin kun tämän täyteyden keskeltä

näen kaiken niin vähään vähentyneen

koko päivän yhteen minuuttiin

matkalaukullisen yhteen kirjaan

ja pitkän puheen yhteen sanaan

monet kaipaavat katseet yhteen hymyyn

ja turhat valinnat vain tarpeelliseen

on hyvin keveää, on kirkasta

enkä halua enää mitään

                      ja vain tuuli vaimeana lyö

                      laineita etäiseen rantaan.

No nyt ei laineita näy, lampi on jäässä. Niin minäkin kohta, ellen jatka matkaani. Malminkartanon täyttömäen juurella löydän viisi punatulkkua syömästä marjoja puista, joita en tunnista. Vanha nainen junnaa mäkeä ylös, hitaasti mutta sitkeästi. Ohitan hänet ja huikkaan: ”Meinaatkos kiivetä ylös asti?” Nainen vastaa: ”Katsotaan nyt, mikä on päivän kunto.” Toivotan hänelle hyvät päivänjatkot.

Toisaalla metsässä törmään jälleen pieneen punatulkkuparveen pihlajapuussa. Nämä ovat kauniita ilmestyksiä, nämä pienet parvet keskellä metsää. Sen sijaan seuraava näkyni ei ole kaunis: keski-ikäinen mies istumassa puunrungolla ja hörppimässä olutta tölkistä. Miehellä on kassi mukanaan. Siellä on ilmeisesti lisää juomaa. Mies painaa katseensa maahan, kun ohitan hänet.

Miesparka, mikä elämäntilanne saa hänet tulemaan tänne lumiseen metsään yksinään hörppimään olutta? Ehkäpä hän kaipaa rauhaa. Rauhallisia ovat myös Arentikujan sulassa uivat sinisorsat: 14 koirasta ja 13 naarasta, melkein tasaparit.

Avantouimarit!

Kartanonhaan reunametsässä ihmettelen lintujen paljoutta. Puiden latvoissa pyörii kymmeniä tiaisia ja alempana joukoittain mustarastaita. Tali- ja sinitiaisia lasken parikymmentä kumpaakin ja mustarastaita yhtä paljon. Lintujen kokoontuminen yhteen paikkaan saa selityksensä, kun löydän minulle ennestään tuntemattoman ruokinnan. Erityisesti minua ilahduttavat ne 14 keltasirkkua, jotka valaisevat tätä ruokintaa keltaisella olemuksellaan. Järripeippojakin löytyy kolmen linnun verran.

Mätäojan suuntaisesti kulkee voimalinja. Voimalinjan tolppien ja sähkölankojen päällä istuu usein lintuparvia. Niin nytkin, kun parinkymmenen variksen parvi on asettunut yhdelle tolpalle tähystelemään. Tähystelen koko voimalinjan läpi ja löydän Kehä I:n suunnalla sähkötolpan päästä yksinäisen istuskelijan. Yksinäisen istuma-asento on kovin pysty. Yksinäinen paljastaa kiikaroijalle salaisuutensa: tuijotan kanahaukan ylvästä profiilia. Ajattelen mennä lähemmäksi tutkimaan, onko lintu nuori vai vanha, mutta ennen kuin ennätän kovinkaan lähelle, lintu lentää pois.

Jääpupuja

Aurinkokallion metsikössä kiipeän kallion päälle. Hengitykseni höyryää. Seison kalliolla ja mieleni seisahtuu.

Minä olen tässä

missä taivas ja maa

yhtyvät

ja

parhaimmillani

kun olen tyhjä kanava

ruoko johon puhalletaan

alan soida

ja

maailma laulaa

kanssani

ilosta

Punatulkku viheltää. Kauempaa kuuluu nakuttelua. Löydän kaksi nakuttelijaa: koiras- ja naaraskäpytikan. 

Melkein seitsemän tunnin retken jälkeen saavun melko väsyneenä kotiin. Pakkanen on lauhtunut jo viiteen asteeseen. Piharuokinnalla häärii yksi urpiainen, lieneekö sama kuin aamulla.

Retken loppusaldo on 22 lintulajia ja yksi nisäkäslaji. Tänä vuonna seurailen erityisesti tikkoja, joita tänään tupsahti eteeni kuuden käpytikan verran.